Juhannuspäivittelyä

Heipsun! Kotiinpaluusta on jo melkein viikko ja alan tottua tähän päivä päivältä paremmin. On ollu tietenki pieniä hankaluuksia suomenkielen kanssa aluksi, koska kokoajan aloin vahingossa puhumaan enkkua takas vaikka mulle puhuttiin suomea. Yks aamu herättiin tyttöjen kans siihen ku joku koputti ikkunaan ja aloin huutamaan että SOMEONE IS KNOCKING ON THE WINDOW!! Hetkemme siinä pällisteltiin ja tajusin että oho, nyt tuli kyllä väärällä kielellä. Kotona äiti ja Aatu on joutunu mua neuvomaan mistä löydän shampoot ja pyyhkeet ja muut, tai mistä kaapista löytää mitkäkin astiat tai miten telkkaria käytetään. Onhan mun pakko myöntää että onhan se ihana olla kotona, olla vapaa ja mennä ja tulla miten tykkää! Oon ollu ihan älyttömän kiireinen kokoajan siitä lähtien ku tulin kotiin, mutta en kyllä valita! Oon ollu ihan kokoajan menossa - yökylässä saaralla tyttöjen kans, roadtripillä kokkolassa, kalajoen juhannuksessa ja muuten vaan kavereiden kanssa jossain päin kylää aamun pikkutunneille asti. Oon myös syöny kaikkia niitä ruokia mitä on ollu ikävä vuoden aikana, muunmuassa pottumuusia ja lihapullia, kebabbia (siis.. kolme kertaa jo...), turkinpippureita, fazerin sinistä ja ruisleipää; ei tullu niitä vaihtarikiloja jenkeissä joten lihotaan sitten täällä suomessa hyvällä omallatunnolla!! Nyt meille tuli vieraita käymään ja äiti tuolla tekee kesäruokaa ja paistelee lättyjä joten lähen tuonne vieraitten kanssa seurustelemaan ja myöhemmin etenemään taas johonkin suuntaan! 

Toivottavasti kaikilla oli kiva ja rauhallinen tai ei-niin-rauhallinen jussi! :)

Kotiinpaluu

Eli kotiintulo mulla alko viime lauantaina. Lentokentälle tuli neljä kaveria, erich ja host perhe. Hyvästit oli tosi itkuiset, mutta mää en ollu ees se joka ois itkeny ja romahtanu eniten, kaikeksi yllätyksekseni - olin varmaan itkeny ja surru etukäteen. Musta tuntu että mun sydän halkeaa ku halasin kaikkia viimesen kerran ja vaihdettiin kirjeitä ja muita lahjoja ja ku sanoin heipat kävelin turvatarkastuksesta sisään, mutta onneksi se turvatarkastaja kysy että tarvinko nenäliinoja ku näytin kyllä siltä. Turvatarkastuksen toisella puolella oli lasiseinä - mää toisella puolella ja erich toisella puolella. Meillä oli käet silleen sitä lasia vasten molemmilla puolilla, niinku ois pietty käestä kiinni mutta lasi oli vaan välissä. Jossain vaiheessa en enää pystyny olemaan siinä, laskin mun käet alas, yritin hymyillä sieltä kyynelten takaa, vilkutin ja muodostin mun huulilla sanat "i love you" ja kävelin pois. Elämäni kamalin tunne.

Siitä lähti mun matkustusrumba, ekalla lennolla San Franciscoon. Se lento kesti puoli tuntia, SFO:ssa oottelin tunteroisen ja pääsin taas koneeseen. Viiden tunnin yölento New Yorkiin, jonne pääsin aamulla kuuden seitsemän aikaa. Olin ihan silmät ristissä ja aattelin että kuolen tylsyyteen, koska checking in alko vasta kahelta, eli seittemän tunnin päästä, ja kaikki kaupat ja kahvilat on sen check inin toisella puolella, eli mulla oli vaan semmonen pieni R-kioskin tapanen kiska siellä.. Kävin ostamassa kirjan ja vähän aamupalaa ja istuskelin siellä lattialla pylly puutuneena. Jossain vaiheessa nukahin kaheksi tunniksi istualteen ja huomasin että on melkeen jo aika lähtä tsekkaamaan sisään. Viimeset  neljä tuntia meni ihan suht nopeesti kauppoja kierrellen. New Yorkista lähti yölento Helsinkiin, joka meni rattosasti, melkein koko matka tuli nukuttua. Helsingissä myöhästyin mun Oulun lennolta, ja seuraava lento lähti kuuden tunnin päästä - hurraa. Joten siellä oottelin sitten vielä semmoset, mutta onneksi ne anto mulle 17 euron ruokalahjakortin ja siellä oli ilmanen netti... Joten aika meni suht nopeesti kavereille jutellen! Sitten helsingistä lähettiin oulua kohti, ja pakko myöntää että mulla silmät kostu siinä vaiheessa ku koneen renkaat koski maata ja oltiin oulussa, ku tiesin että siellä porttien toisella puolella mua oottaa maailman rakkaimmat ihmiset. Sieltä hain matkalaukut ja kävelin porteista läpi; äiti tulee kyyneleet silmissä halaamaan ja aatu ojensi mulle ruusun ja suklaata. Halasin kaikki läpi moneen kertaan ja eihän sitä voinu uskoa että vihdoin olin siinä mun rakkaitten kanssa vuoden jälkeen!Sieltä lähettiin ajamaan raahea kohti, tunteroisen matka ja mua alko kamalasti jännittään kaikkien näkeminen! Äiti ja kaverit oli organisoinu semmoset pienet tervetuliaisjuhlat mulle jossa kaikki muut oli mua oottamassa ja alko mahanpohjassa tuntumaan perhoset ku alko jänskättään niin paljo!!!!

Mökille päästiin ja tytöt juoksi mua vastaan kyyneleet silmissä ja voi sitä tunneta ku oltiin taas kaikki yhdessä! Siis ei sitä oikeesti voinu uskoa todeksi ja siinä tilanteessa sitte tajus miten ikävä mulla kaikki oli ollu ja miten paaaljon mää niitä kaikkia rakastan! Oli aivan ihana jälleennäkeminen. Siinä aikamme halailtiin ja lähettiin sisälle, siellä meiän "mökkibändi" soitti ja laulo mulle taas lauluja niinku viimevuonnaki, ja eihän siinä kukaan säästyny kyyneleiltä. Ahtasin mahani täyteen ihanaa suomalaista ruokaa; fazerin sinistä, karjalan piirakoita ja munavoita, täytekakkua, ruisleipää, lohta, omenapiirakkaa ja vaikka mitä muuta siellä oli tarjolla!

Siinä vaiheessa oli aamuyö kaliforniassa ja silmät vähän alko painumaan kiinni mutta väkisillä jaksoin pysyä hereillä. Oli hullua ajaa raahen läpi, nähdä kaikki tutut paikat joita oon viimeset sata vuotta katellu ja sitte palata tuonne mökille jossa mun läksiäiset pidettiin pari päivää ennen mun lähtöä. Tosi nostalginen fiilis.

Sieltä lähettiin kotia parin tunnin juhlimisen jälkeen ja vaikka väsytti ihan sikana niin enhän mää tietenkään alkanu nukkumaan vaan aloin tyhjentään mun matkalaukkuja ja viikkaamaan vaatteita ja laittamaan mun huonetta kuntoon. Yheltä kävin jo aivan ylikierroksilla; laitoin erichille viestiä ja nukahin kolme kertaa sen aikana ja sitte pääsin omaan sänkyyn nukkumaan (!!!!) ja nukuinki siinä ihanasti puoleen päivään asti. Seuraavana aamuna syötiin ekaa kertaa vuoteen perheen kanssa aamupalaa yhesssä ja olin niin mielissään että oli pakko ottaa kuvia. Siis ruokaa!! Salaattia, munavoita ja karjalanpiirakoita. Aivan niin normaalia kaikille mutta aivan niin parasta! 

Jotku voi muistaa kuvia mun huoneesta viimevuodelta ennen mun lähtöä ja täällä oli pikku ylläri oottamassa mua ku huone oli kokenu pienen muudonmuutoksen tässä vuoden aikana! 

 Kaikki oli yhessä osallistunu tämmösen kortin tekemiseen, tosi edustavia kuvia minusta oltiin liimailtu ja kaikki oli kirjottanu sinne jotain kivaa sisälle :)

Nyt on sitten kaks yötä nukuttu omassa sängyssä ja feels good! Aikaerorasitusta on vähän mutta ei kamalasti, oon menny nukkumaan puoli kolmen aikaan ja heräilly yhen aikaan. Hetkeäkään en oo ollu yksin ja rauhassa, joka on hyvä, oon kavereiden kans pärtsäilly kaikkialla ja käyny kebabilla vuoden jälkeen, ja ai että mulle maistu!! Aina iltasin ku meen nukkumaan niin se on ainut aika millon oon yksin rauhassa ja on aikaa miettiä, ja sillon tulee semmonen haikea fiilis. Erichin kanssa ollaan laiteltu viestiä puolin ja toisin, mutta vielä en oo pystyny skypettään koska mulla on vähä semmonen olo että siitä ei hyvää seurais. Välillä tulee semmonen olo että miks mää ees on täällä että en mää ees kuulu tänne enää mutta välillä on taas semmonen olo että tää on koti eikä mikään oo muuttunu. Pakko kyllä myöntää että onhan se silti ihana olla kotona!

Ja ihan selvennykseksi kaikille, oon aatellu jatkaa bloggailua ihan normaalisti vaikka en ookkaan enää vaihdossa, jos vielä mun normaali elämä suomessa joitain kiinnostaa haha. Tän blogin nimi ei oikein täsmää enää ku enhän oo enää in the usassa, joten en tiiä sitte pitäiskö mun tehä ihan uus blogi vai jatkaa tänne ja vaihtaa nimi, vai mitäs tässä pitäis tehä?!

Don't cry because it is over, smile because it happened

Vuosi sitten kun tänne lähdin, en oottanut oikein mitään. Mulla ei ollut suurempia odotuksia, tottakai mulla oli vähän kuvaa minkälaista elämä jenkeissä ja kaliforniassa vois olla, mutta en luonut suurempia ennakko-odotuksia, joka oli hyvä. Tämä vuosi oli kaikkea mitä odotin, vaikkei mulla ollutkaan paljon niitä odotuksia, mutta samalla se oli yllätyksiä täynnä enkä olis ikinä etukäteen tienny että mun vuosi tulis olemaan sellanen kuin se oli. En etukäteen tiennyt että tuun käymään koko tunneskaalan läpi kymmeneen kertaan ja tuntemaan kaikki ne tunteet kymmenen kertaa voimakkaampina. En oo ikinä aiemmin tuntenut yhtä paljon surua, ikävää, turhautumista, ärsytystä ja muita negatiivia tunteita kuin tänävuonna. Mutta en myös ikinä ennen oo tuntenu niin paljon ylpeyttä, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta kuin tänävuonna. Oon tuntenut itteni maailman yksinnäisimmäksi, musta on tuntunut että kukaan täällä ei välitä musta ja että oon aivan ylimääräinen - en kuulu tänne. Oon itkenyt ikävää ja musta on tuntunut että mun sydän halkeaa kun mulla on niin ikävä mun perhettä ja ystäviä ja Suomea. Oon vihannut tätä paikkaa koko sydämestäni ja paras joululahja jonka oisin voinu saada ois ollu lentoliput kotiin. Oon myös rakastunu amerikkaan ja kaliforniaan ja tästä paikasta on tullu mulle ku toinen koti. Oon tavannut ihmisiä joita ilman en voi ees kuvitella mun elämää enää. Oon ihastunut niin kovasti että jalat on menny nuudeliksi ja rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni. Oon tuntenu itteni rakastetuksi ja välitetyksi. Oon ollut niin ylpeä ittestäni ja kaikesta mitä oon täällä saavuttanut. Oon itkenyt koska en halua lähtä kotiin ja jättää tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Niinku sanoin, oon käyny kaikki tunteet läpi mitä voin vaan kuvitella.
Tulin amerikkaan koska halusin kehittää mun englanninkielen taitoja. Aluksi se oli vaikeaa, ihmiset puhu niin nopeasti että oli vaikeeta ymmärtää mitä ne sanoo, sai kysellä kokoajan että "mitä" eikä vieläkään tajunnu vaikka ne toisti sen jo kolmatta kertaa. Sanakirja oli paras ystävä ku läksyistä en ymmärtäny puoliakaan, joka toinen sana oli ihan uusi. Kaiken käänsin päässäni suomeksi ja toisinpäin. Pikkuhiljaa se helpotti, aloin ymmärtämään paremmin mitä ihmiset sanoo eikä tarvinnut pyytää niitä toistamaan kokoaikaa. Aloin nähdä unia englanniksi - ensin vain yksi lause kerrallaan. Myöhemmin koko uni saattoi olla englanniksi. Jossain vaiheessa aloin ajatella kokopäiväisesti englanniksi, unohdella sanoja suomeksi, verbien taivuttaminen suomeksi alkoi käydä haasteelliseksi, ja kavereille saatoin puhua vahingossa englantia skypessä. Elokuviin ei tarvinnut enää suomalaisia tekstityksiä, eikä englanninkielisiäkään, koska en tarvi teksityksiä enää ollenkaan! Ymmärrän kaiken mitä mulle sanotaan, mulle harvemmin enää tulee tilanteita joissa mulla ei oo mitään hajua mitä ihmiset puhuu, yleensä oon koko ajan ihan kärryillä ja kykeneväinen osallistumaan keskusteluun - olipa se aihe melkeen mikä tahansa. Oon puhunut 30 minuuttia englantia 150 päisen yleisön edessä ilman minkäänlaisia ongelmia. Mun englanninkielen taidot on kehittyneet ihan valtavasti ja oon varma että tästä on paljon hyötyä tulevaisuudessa ja kielitaitoa pidän yllä suomessa luonnollisesti käymällä englanninkielistä lukiota.

Tän vuoden aikana oon kokenut enemmän asioita ku jotku ihmiset kokee niiden koko elämänsä aikana. Oon ihastellu New Yorkin pilvenpiirtäjiä, ja kävelly San Franciscossa Golden Gate -sillalla. Oon uinu kristallin kirkkaassa vedessä Hawaijilla ja pelannu rahapelejä Las Vegasissa kasinolla. Oon pyöriny laitteissa Disneylandissa aamuun asti ja menny surffaamaan jouluaattona. Oon käyny vuoden amerikkalaista koulua, menny limusiinilla tanssiaisiin, kattonu ku homecoming prinsessat kruunataan lavalla, alottanu kaks uutta harrastusta, käyny Miley Cyrusin keikalla, nähny maailmankuulun Yosemiten kansallispuiston ja vesiputoukset, kokenu amerikkalaisen kiitospäivän, laittanu päälle cap & gown ja valmistunu muiden senioreiden mukana valmistujaisseremoniassa. Oon tutustunu ihmisiin, joista on tullu mulle niin läheisiä etten vois kuvitella elämää ilman heitä enää. Oon saanut toisen perheen vaihtareista ja ymmärtänyt miten me ollaan ku yhtä suurta perhettä ja ymmärretään toisia täydellisesti. Oon asunut vuoden host perheessä, aluksi tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa joita en tuntenut ollenkaan, joiden kanssa hiljalleen lähennyttiin ja alettiin tuntemaan toisia paremmin ja tultiin perheeksi. Eläminen host perheessä on ollut välillä tosi haasteellista, mun kohdalla ainakin. Välillä en tiennyt miten päin olla, mitä sanoa tai mitä tehdä miellyttääkseni kaikkia. En oo voinut olla oma itseni, näyttää niitä negatiivisia tunteita tai sanoa mitä ajattelen, mutta niinhän se menee host perheissä suurimmaksi osaksi. Mun perhe on kuitenki täynnä ihania ihmisiä jotka välittää musta ja nautti mun kanssa elämisestä, ja kuvailee mua "täydellisenä mallivaihtarina jota kaikki haluais hostata". Oon oppinu niiltä paljon ja ne on näyttäny mulle amerikkalaista elämäntapaa jota tänne tulin opettelemaan. Elämä on ollut tosi erilaista niiden kanssa mutta ehkä se on vaan hyvä asia. Nyt vuoden lopussa muistan vaan ne hyvät hetket enkä ees mieti niitä muita, ja pakko myöntää että mulla tulee näitä kyllä ikävä. 
Aluksi rakastin amerikkaa ja kaliforniaa. Päiväkirjamerkinnät elokuulta ja syyskuulta sanoo "tää paikka on mahtava, en halua ikinä palata takas suomeen vaan olla täällä ikuisesti!!!". Pikkuhiljaa silmät alkoivat avautumaan kun elämä ei ollut juhlaa päivittäin vaan alkoi tuntumaan jo normaalilta arjelta. Ymmärsin miten hienosti meillä on asiat suomessa eikä ole monia asioita joista valittaa. Pääsin enemmän sisälle kulttuuriin ja ymmärsin miten asiat toimivat - amerikan pisteet laskivat silmissä ja suomen sen kun vaan kohosivat. Ikävöin suomea niin paljon kun aloin ymmärtämään ettei amerikka olekkaan niin mahtava paikka kuin olin aina kuvitellut. Aloin nähdä suomen ihan eri valossa ja ymmärsin niiden asioiden arvon, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiemmin. Aiemmin vihasin suomea ja raahea ja kaikkea niihin liittyvää, enkä nähnyt tulevaisuuttani siellä, mutta nyt tiedän että suomi on se paikka, jossa haluan käydän koulut ja kasvattaa lapseni. Jos kysytään että miten oon muuttunut eniten, luulen että tapa miten nään suomen nykyään on se suurin muutos joka mussa on tapahtunut. Saattaa kuulostaa siltä että vihaan tätä paikkaa, mutta ei se niin ole. Tää paikka on vaan niin erilainen mihin oon tottunut ja missä oon kasvanut, että siihen on ollut totuttelemista. Tää paikka on silti mun toinen koti, jonne jää osa mun sydäntä ja jossa se ikuisesti pysyy, vaikka mihin päin maailmaa matkustaisin. 

Tapasin mun vuoteni aikana maailman mahtavimpia ihmisiä. Oon, tai ehkä musta on tullut, tosi sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, eikä kavereiden hankkiminen missään vaiheessa mun vuotta ollut ongelma. Mun klubiki kerto että oon ollu ihan erilainen ku muut vaihtarit. Yleensä ne on aluksi ujoja ja hiljaisia ja vuoden myötä "avautuu", mutta mää olin jo täysin oma itseni saman tien ku tulin tänne. Mulla on älyttömästi ihmisiä täällä kenestä välitän ja ketkä välittää musta. Vaikka välillä lähti järki amerikan ja sen typerien käytäntöjen ja  sääntöjen ja tapojen kanssa, ne ihmiset oli se syy miksi en lähtenyt kotiin ja jättänyt leikkiä kesken. Jotku mun ystävät täällä on ihan yhtä läheisiä ku mun ystävät suomessa, jotku vielä läheisempiä. Mulla on täällä poikaystävä jota rakastan, joka on ollu mun tukena niin hyvinä ku huonoina hetkinäkin ja aina kun musta on tuntunut että kukaan ei täällä välitä, se on astunut kuvioihin ja muistuttanu että ainaki täällä on yks ihminen joka musta välittää suuresti. Mun rotary klubi on pitänyt musta tosi hyvää huolta ja ollu tukena ja apuna aina kun oon sitä tarvinnut. Oon asunu host perheessä vuoden jotka on avannu teidän kodin ja sydämen mulle ja tarjonnu katon jonka alla asua, joita ilman tää vuosi ei ois ollut mahdollinen. Sillä ei oo väliä meetkö johonkin pieneen tuhannen ihmisen kylään keskelle metsää vai isohkoon kaupunkiin kalifornian rannalle - ne ihmiset on se asia joka tekee siitä sun vuodesta mahtavan ja vaikuttaa siihen eniten. Mulla tulee näitä ihmisiä aivan älytön ikävä, mutta tiiän että ne ei mihinkään katoa mun elämästä, ja moni niistä suunnittelee tosissaan reissua suomeen tulevana kesänä. "Always together, never apart. Maybe in distance but never in heart" 

En muista onko mulla ikinä ennen ollut sellasta tilannetta että voisin taputtaa itseä selkään ja sanoa että "hitsit oon ylpeä itsestäni!!" ja todella tarkottaa sitä, mutta tällä hetkellä mulla on. Tää vuosi on ollut elämäni paras vuosi mutta se on myös ollut elämäni kamalin vuosi. Se ei ollut helppoa koko ajan, mutta tein sen ja selviydyin siitä. Onnistuneesti vieläpä. Oon saanut paljon hyvää palautetta monilta ihmisiltä, oon vienyt positiivista suomikuvaa maailmalle, saanu ihmiset haluamaan matkustaa suomeen ja jopa lähtemään vaihtoon suomeen, inspiroinu ihmisiä mun blogilla ja saanu ne ne haluamaan lähtä vaihtoon, päässyt lehteen haastateltavaksi, mutta ehkä koskettavin hetki oli se, kun annoin mun rotaryklubille mun viimeisen esitelmän mun vuodesta ennen lähtöä ja yksi rotari tuli kertomaan mulle että oon inspiroinut sitä niin paljon, että se aikoo varmistaa että sen poika lähtee isona vaihtoon. Se poika on vielä kaksi vuotias, mutta kun se on isompi niin se haluaa sen lähtevän vaihtoon ja tekevän saman minkä mää oon tehny tänä vuonna. Se oli se hetki ku mielessä taputin itseäni selkään ja tiesin että oon tehnyt jotain oikein.

Tää vuosi oli pitkä, mutta samalla se meni ku hujauksessa silmien edessä - se päivä ku nousin koneeseen kohti New Yorkia tuntuu enemmän viime viikolta kuin viime vuodelta. Nyt siitä kaikesta on kulunut melkein 11 kuukautta ja on mun aika palata takaisin kotiin. Kiitos kaikille mun lukijoille, jotka on siellä ruutujen takana ollut mukana seuraamassa mun vuotta täällä Yhdysvalloissa, tsemppaamassa tiukkoina paikkoina ja lohduttamassa huonoina hetkinä. Kiitos myös niille jotka ei uskonut muhun vuosi sitten että voisin selviytyä tästä kunnialla vaan luovuttaisin heti alkuun, koska saitte mut jaksamaan entistä paremmin. Kun yksi ovi sulkeaa, niin toinen aukeaa, ja nyt on mun aika sulkea tämä ovi mun perässä.