En voi ymmärtää, että se on ohi, enkä edes halua uskoa. Ei oo päivääkään millon en miettis tuota kulunutta vuotta, ja joskus musta oikeesti tuntuu niinku mun sydän tulis mun rinnasta ulos kun muistan sen faktan, että oon tuhansien kilometrien päässä tuosta kaikesta enkä voi tehä asialle mitään. En saa niitä koettuja hetkiä takas vaikka kuinka haluaisin, koska haluaisin elää niistä jokaisen uudelleen, mielellään moneen kertaan. Uudet vaihtarit on lähetetty maailmalle, ja niillä on niiden elämänsä kokemukset vielä edessä, ja toivon että jokanen niistä ottaa kaiken siitä irti eikä tuhlaa sekuntiakaan. Jälkeenpäin sitä sitten tekis mitä vaan että sais ne hetket takas ja vois palata takasin siihen hetkeen. Se on kerran elämässä -tilaisuus, joten se on melkein laitonta elää se vaan puoliteholla.
Amerikassa mulla oli ajoittain ikävä suomea ja niitä kaikista normaaleimpia asioita mitä täällä tein. Vaihtovuosi on aina vuoristorataa, ja siihen sisältyy niin hyviä ku huonojaki hetkiä, mutta uskon vahvasti siihen että aika todellaki kultaa muistot. Enää mulla ei nouse mieleen ne huonot hetket, vaan muistan vaan ne hyvät ajat ja onnelliset muistot. Ikävöin yhtälailla niitä itsestäänselvyyksiä mun päivittäisestä arjesta, ja toivon, että täälläkin sunnuntaikirkko ois samanlaista, koulussa ois urheilujoukkueita ja yhtä mahtava yhteishenki. Toivon, että lunta ei satais vielä syyskuussa vaan voisin tepastella menemään varvastossuissa, ja ettei koulusta tarvis stressata vaan se riittäis että siellä ois paikalla. Toivon myös, että mun kuukauden kohokohtia ois vieläkin yhteisviikonloput kaikkien vaihtareiden kanssa, ja päästäis matkustelemaan eri osavaltioihin ja näkemään aina vaan toistaan hienompia asioita ja haalimaan uusia kokemuksia. Toivon sitäkin, että voisin puhua englantia päivittäin ja olla osa sitä kohteliaista ja ystävällistä kulttuuria, jossa kassaneiti kysyy kuulumiset ja naapuri saattaa tulla essu päällä lainaamaan jauhoja.
Oon paljon aatellu tulevaisuutta ja ulkomaille lähtemistä. Monet ihmiset puhuu siitä miten ne rakastaa matkustelua ja muihin kulttuureihin tutustumista kun ne menee viikon hotellilomalle johonki turistirysään, mutta mulle tuo ulkomaille lähteminen ja matkustelu käsittää jotain muuta. Sitten kun (ei jos) mää seuraavalle reissulle lähen, niin sukellan sinne kulttuuriin taas niin syvälle, että itken koti-ikävää, kulttuurishokkia ja täysin erilaisia tapoja ja käytäntöjä, jotka on mulle ihan uusia. Mää en ois viikossa, enkä edes kuukaudessakaan, saanu paljon mitään irti amerikkalaisesta kulttuurista, enkä missään muodossa ois voinu olla osa sitä, omaksua sitä tai soveltaa omaan elämään. Mun mielestä se vaatii paljon enemmän, että oppii oikeasti tuntemaan sitä kulttuuria, ku viikon parin loma ja nähtävyyksien kiertely.
Vaihtovuosi oli niin ainutlaatunen kokemus, että tiiän etten senlaista kokemusta vois enää saada, vaikka lähtisin mihin maailmankolkkaan tahansa. Tästä lähtien mun pitäis asua omillani ja maksaa vuokraa ja laskuja, käydä töissä itteni elättämiseksi, käydä koulussa ja vielä yliopistossa - ei enää high schooleja ihan oikeasti ja maksaa älyttömän kalliita lukukausimaksuja. Ei ois enää vaihtariperhettä ympärillä, jotka on sulle ku siskoja ja veljiä, eikä klubia joka susta pitäis huolta ja antais "vähän" taskurahaa joka kuukausi. Se ois sitten ihan oikeeta elämää, joka ois kaikkea muuta ku mitä mun vaihtovuosi mulle oli, eli sitä kun koko vuoden pointti on uusien kokemusten haaliminen ja kulttuuriin tutustuminen.
Monesti nään unia että oon palannu Amerikkaan takas, ja näytän mun perheelle ja kavereille mun asuinympäristöä. Mun koulua, lempiravintolaa, ostoskeskusta, alueen hienointa rantaa, host perheen kotia ja kaikkia niitä paikkoja missä kävin, enkä malta oottaa että pääsen tekemään tuon ihan oikeessakin elämässä. Tällä hetkellä se tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, ja niin se onki, mutta tiiän että joku päivä palaan. En tiiä palaanko lopullisesti, vai onko mun seuraava määränpää jossain ihan muualla, vaikka toisessa maanosassa. Oon muuttanu kahden vuoden sisällä seittemän kertaa, joten tällä hetkellä yritän vaan keskittyä olemaan yhdessä paikassa ja sopeutumaan sinne, vaikka se onki vaikeeta tämmöselle sinkoilijalle, koska mieli haluais jatkaa matkaa uusiin paikkoihin. Tiiän, etten elämääni tuu elämään yhdessä paikassa eiköhän se oo kyllä jo todistettu..., mutta en tiiä millon on mun aika lähtä taas maailmalle. Tällä hetkellä nautin kovasti pimenevistä illoista, pienestä räntäsateesta ja höyryävästä hengityksestä, koska mun koko viimevuosi oli pelkkää auringonpaistetta, ja uskokaa tai älkää - siihenki kyllästyy. Siinäki on hyvä esimerkki miten arvot on menny ihan päälaelleen, asioiden tärkeysjärjestys samaten ja miten erilaisia sitä nykyään arvostaa ja jaksaa ihmetellä. En määkään vuosi sitten ois polkenu pyörällä hymy korvasta korvaan samalla ku hengitys höyryää ja varpaita kipristelee.
Toivon, että kaikki tänhetkiset vaihtarit jotka mun blogia lukee, ottaa mun neuvosta opiksi ja elää joka ikisen sekunnin siitä vuodesta ihan täysillä, koska niinku sanoin, ette tuu ikinä saamaan niitä ainutlaatusia hetkiä takas. Elämä on tässä ja nyt. Välillä vaihdossa mulla oli semmonen olo, että oisin syöpäpotilas jolle ollaan ennustettu kuolinpäivä, samalla ku päivät kotiinlähtöön väheni vähenemistään. Se teki tavallaan jokasesta hetkestä merkittävämmän, ku tiesi konkreettisesti minkä verran on "elinaikaa" jäljellä ja miten päiviä ei kannata haaskata mihinkään jonninjoutavaan, koska niitä ei todellakaan oo loputtomasti. Käyttäkää ne viisaasti ♥
