perjantai 1. marraskuuta 2013

Mikä ei tapa, vahvistaa

Tiesin ennen ku tulin että tää ei tuu olemaan helppoa. En kuitenkaan tienny mitä tuleman pitää ja mitä vastassa oikeesti on. Onneks sain rotareilta paljo koulutusta etukäteen, kuten vaihtareita kuvaavan käyrän. Ensimmäiset pari kuukautta käyrä menee ylöspäin - kaikki uutta ja jännää, paljon erilaista ja uutta nähtävää ja tekemistä. Kolmen kuukauden jälkeen, ennen joulua, käyrä alkaa menemään alas päin ku arki alkaa tuntumaan jo normaalilta väsyttävältä arjelta ja koti-ikävä alkaa painaa päälle. On myös joulu, joka on perhejuhla ja totuttu viettämään oman perheen kesken, joka lisää mahdollista koti-ikävää. Joulun jälkeen vuoden vaihteessa käyrä lähtee taas nousuun ja se nousee tasasesti vuoden loppua kohden - oma paikka löydetty, omat kaverit myöskin, kieli sujuu ja tää paikka alkaa tuntua jo kodilta. Mulla on ilmeisestikkin nyt menossa tuo laskusuhdanne. Onneksi tiiän sen itekki ja sisäistän sen ja lohduttaudun sillä että tää on ihan normaalia, muutki käy tän läpi. Ja eihän tällä vuodella ois mitään pointtia jos tää ois vaan hauskanpitoa ja ruusuilla tanssimista.

Vaihtarit on verrattavissa raskaana oleviin naisiin; ihmeellisiä mielitekoja kuten suolakurkut, kokoajan älyttömän väsynyt sekä kaikki tunteet tunnetaan moninkertasena. Jos joku asia menee vähänkään pieleen, niin sillon on koko päivä ja elämä ja koko maailma pilalla. Myös jos jotain kivaa tapahtuu niin sillon hymy yltää korvasta korvaan koko päivän. Myös yhteistä niillä on että kummatkaan ei saa juoda alkoholia, heh-heh. Mun kohalla kyllä huomaa tuon tunnepuolen, koska ihan pienetki asiat on saanu mut masentuneeksi ja ne on pilannu koko päivän.

Kouluun meneminen on ahistanu. Mulla on ollu paineet historiantunneista, koska musta tuntuu että se opettaja välillä vaatii multa enemmän ku muilta oppilailta! Meillä on melkein 30 oppilasta siinä luokassa mutta silti se oon joka tunti minä jolta kysytään kysymyksiä koko luokan eessä vaikken ees viittaa, ja siinä on sitte kunnon paineet kakistaa se oikea vastaus. Mun myös piti lukee koko luokalle joku 300 vuotta vanha historiallinen kirje, vaikken ees halunnu ja kieltäydyin rehellisesti varmaan viis kertaa koska voi niitä sivistyssanojen määrää joita jenkkiläisetkään ei osaa ees ääntää! No eihän siinä auttanu mikään ku mut pakotettiin lukemaan se, ja no eihän siitä tullu paskaakaan. Enkussa mulla on ollu ongelmia. Mulla on rotarylounas joka tiistai enkuntunnin aikaan, joten joka tiistai joudun skippaamaan sen, ja monesti meillä on kirjakuulustelut tiistaisin, joista ei kerrota etukäteen, ja sitte mulla menee ne ihan sivu suun ja arvosana laskee laskemistaan. Me tehään myös ihan ihme juttuja siellä jotka mun mielestä kuuluis enemmän historiantunnille; me kirjotetaan älyttömän pitkiä esseitä meidän mielipiteistä siitä että pitäskö koulu jonka nimi on Washington Middleschool nimetä uudelleen, koska jotku vanhemmat ajattelee että "George Washington does not embody the American Dream." No mitäs siinä sitten teet kun sun ainoa tietolähde on neljä sata vuotta vanhaa kirjettä, sulla ei oo mitään hajua mitä ne sanat niissä tarkottaa, et saa tehä sitä kotona vaan ainoastaan tunnilla, et saa käyttää internettiä tai ettiä sieltä tietoa ETKÄ EES TIIÄ SUOMALAISENA MIKÄ AMERICAN DREAM ON. Ennen ku tulin niin päätin etten stressaa koulusta ku tätä vuotta ei lasketa, mutta jossain mun sisuksissa mun kunnianhimo huutaa että "SAA PAREMPIA ARVOSANOJA!!!" ja siks tarvisin jonku ihmisen takomaan mun päähän että näillä arvosanoilla ei oikeestaan oo mitään merkitystä minkään kannalta pitemmällä tähtäimellä, ku ite en sitä tajua vaan revin semmoset stressit tästä että jää nälänhätä ja sodat kakkoseksi.

Oon myös ikävöiny ihan hulluna kaikkea mun rutiineja, harrastuksia, ihmisiä, asioita jota tein vapaa-ajalla ja tottakai ihmisiä. En sanois että oon mulla on ollu kova koti-ikävä, tää on enemmän sellasta vahvaa kaipuuta. Mulla vaan tekis hirveesti mieli tehä niitä asioita mitä suomessa tein mun kavereiden kanssa, nähä kaikki mulle tärkeet ihmiset, kävellä niillä tutuilla kaduilla ja olla kotona. Äitin kanssa en oo voinu enkä halunnu jutella facebookissa ollenkaan, enkä varsinkaan skypetellä, koska mun kohalla koti-ikävä ja paha mieli iskee jos oon tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa ja äitin on mun heikoin lenkki ja jos mulla tulee äiti-ikävä niin siitä ei niin helposti päästäkkään yli tai ympäri, joten sitä haluan välttää viimeseen asti. En kuitenkaan kertaakaan oo miettiny luovuttamista, ei asiat niin huonosti kuitenkaan oo. Sillon ku on hyvä hetki niin tajuan taas kuinka siunattu oon että saan olla täällä ja miten onnekas oon tän kaiken kanssa, koska tää ei todellakaan oo yleistä. Oon saanu kuivata molempien vaihtareiden kyyneleitä niiden poskilta ja silittää niitten päätä ku ne itkee sitä ettäniillä ei oo kavereita vapaa-ajalla ja kuinka host perheen kanssa ei kemiat kohtaa ja kuinka yksinäisiä ne on koulun ulkopuolella. Mulla ei tuota ongelmaa oo ollu sen jälkeen ku muutin asumaan mun parhaan kaverin luo ja sitä kautta sain paljon muita ystäviä, enkä ookkaan ymmärtäny miten onnekas sen suhteen oon. Toisella niistä vaihtareista on myös samanikänen sisko, mutta ne ei tee asioita yhdessä eikä oo läheisiä ollenkaan, eli se ei oo itsestäänselvyys että jos sulla on host sisko niin teistä tulee parhaat kaverit. Tänään salilla tajusin sen ja juoksin samantien pukkariin ja lähetin Emilylle super pitkän viestin jossa kerroin miten paljon arvostan sitä ja kuinka kiitollinen sille kaikesta oon. Haluan vaan, että tulevaisuuden vaihtarit ei pidä sitä itsestäänselvyytenä että heti kahen kuukauden jälkeen on joka sormelle kaveri jonka kanssa voi hengailla ja viettää aikaa vapaa-ajalla ja jakaa asioita. Yleensä se tapahtuu puolen vuoden jälkeen ku se oma paikka alkaa hahmottuun, eka puoli vuotta onki sitä rankkaa aikaa ja aika yksinäistä. Jos en asuis Emilyn kanssa, kamppailisin varmasti yksinäisen olon kanssa niinku muut vaihtarit ja koti-ikävä ois kova. Ku asiat menee päin pyllyä muilla elämän osa-alueilla niin mulla on aina viiden metrin päässä tyttö joka pysyy rinnalla vaikka mikä ois.

On mulla myös mahtavat host vanhemmat, en ookkaan siitä vielä kertonukkaan mun blogin puolella mitään. Tää perhe on tosi terveellinen ja aktiivinen - juoksee marathoneja ja thrialthoneja, vuoripyöräilee ja vaeltaa, syö terveellisesti ja tykkää matkustella eri paikkoihin ja tehä erilaisia asioita yhessä. Mulla ei paljon sääntöjä täällä ookkaan; Emilyn kans tullaan kotia välillä vasta aamulla ku aurinko alkaa nousta eli ei oo kotiintuloaikoja, kotitöitä ei oo vaan ainoastaan oma huone on mun vastuulla, aamupala tehdään valmiiks ja aina ollaan valmiina kuskailemaan joka paikkaan. Tuun tosi hyvin näiden kanssa toimeen eikä mitään yhteenottoja oo tullu enkä kyllä usko että on tulossakaan.

Oon kuitenki päässy täällä päässä tappelemaan, ja se ei oo ollenkaan kivaa jos asutte saman katon alla. Mun luonne on täällä ehkä tulistunu vielä lisää ja sanon omat mielipiteeni rohkeemmin ja piän huolen että mua ei kohdella huonosti. Eilinen ilta oli ihan musertava enkä tienny miten päin ois pitäny olla. Olin vihanen, hämmentyny ja surullinen yhtä aikaa ja itkuhan siinä pääsi kaiken tän keskellä, pitkästä aikaa. Se on kamala tunne ku ei oo äitiä kenen syliin käpertyä ja itkeä, siinä ollaan ihan yksin ja se tunne on ihan toivoton. Ei oo muuta mahollisuutta ku koittaa kasata ittensä, pyyhkiä kyyneleet poskilta, ajatella muita asioita ja puskea eteenpäin. Ei oo vaihtoehtoja, pakko selvitä ite omin avuin, keksiä ite ratkasut ja miettiä mitä tehä seuraavaksi. Mutta se mikä ei tapa, vahvistaa.

Niinku vaihtareille on yleistä, oon ollu myös älyttömän väsyny viimeaikoina. Joka ilta on menny myöhään, millon oon ollu halloweenbileissä, millon haunting housessa, millon Marinassa, millon opiskelemassa puoleen yöhön asti, millon emilyllä study session koululla alkaen 7:00 niin eihän sitä auta ku herätä ennen kuutta. Mä oon sellanen ihminen että tarvin paljon unta, noin 10 tuntia yössä että jaksan joten tää ei oo ollu mulle hyväksi, ainoastaan imeny viimesetki mehut ja varmistanu että ei ainakaa jaksa tehä yhtään mitään ylimäärästä. Ku kaikki nää asiat plussaa yhteen niin tulos ei oo ollu mikään kovin mahtava. Joka päivän oon vaan puskenu menemään asenteella "oispa tää päivä jo ohi". Tää vuosi on kuitenki ainutlaatunen vuosi mun elämässä ja joka päivä täällä pitäs elää niinku se ois viimenen. Siksipä tänään 2,5 tunnin työvuoron jälkeen päätin että en lähe enää koulun tansseihin vaan soitan äitin hakemaan mut kotia levähtään, ja varmistan itelleni kunnon yöunet näin alkajaisiks. Onneks koulua on enää kolme viikkoa jäljellä, koska meillä on thanksgiving loma ja joululoma alkaa jo joulukuun alkupuolella, niin eka semester onki sitten pulkassa. ja puolet mun vaihtovuodesta... Eiköhän nää asiat tästä pikkuhiljaa ala selviämään.

18 kommenttia:

  1. aivan ihana teksti! oot oikeesti niin vahva ja rohkee ihminen <3

    VastaaPoista
  2. Sä oot vahva ja uskomaton nainen ja selviät mistä vaan. Mä niin tiiän sen ♥

    VastaaPoista
  3. Voi sua! Nyt vaan tsemppiä sinne :) Koita ajatella, et kaikki mitä koet Amerikassa on sen arvosta. Sitte ku pääset takasin Suomeen ni näät sun kamut taas ja saat pitää hauskaa niitten kanssa..:) Keep your head up, count to three & keep going. You're doing fine!❤️

    VastaaPoista
  4. Sun blogi on yks lemppareista ja vaikutat niin ihanalta ihmiseltä. Mun mielestä on maailman hienointa, et oot rehellinen itelles ja tälle blogille eli samalla kans meille lukijoille. Ja hienoo on myös se, et tiedostat sen et kaikki toi on väliaikasta yms. Paljon tsemppiä sulle ja ihanaa vaihtovuotta, NAUTI ! :)

    VastaaPoista
  5. sun blogis on niin mahtava! jatkathan vielä bloggausta sitten ku oot päässy suomeenki? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aww kiitos! ja oon vähä suunnitellu perustavani ihan uuen blogin sit :)

      Poista
  6. Mie niin tiedän ton tunteen. Itse olin kans viimevuonna Las Vegasissa Jenkeissä vaihdossa ja ei se aina ole helppoa. Sit kun menee hyvin niin sit on maailman katolla ja sit kun on vähän huonommin niin sit menee oikeesti vaikeaksi. Ihan pienetkin asiat aiheuttaa ihan hillittömän itkukohtauksen ja koko maailma tuntuu kaatuvan. Mut samalla tavalla kun menee hyvin ni sit menee niin loistavasti että on vaikea kuvitella miten se on oikeasti sun elämää! :)

    Vaik välillä onkin rankkaa kun mikä mut kyl ne hyvät puolet silti voittaa ja saa unohtamaan ne huonot hetket. Tykkään kuinka avoin ja rehellinen sie olet sun blogissa, kaikkien pitäisi ymmärtää ettei vaihto ole mitään lomaa ja vaikka se oiskin se elämän paras vuosi niin se on samalla se elämän rankin vuosi. Tsemppiä! :)

    www.ontheedgeofforever-siru.blogspot.fi

    VastaaPoista
  7. Saako vaihtari juoda ja polttaa vaihtovuoden aikana?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. saako alaikänen polttaa ja juoda? käytä aivoja :)

      Poista
  8. Äh mul meinas tulla ihan kyyneleet silmii ku luin tät sun tekstii ja pystyin samaistuu niin monee asiaan. Esim just toi kavereiden saanti, sulla kävi tosi hyvä säkä et oot saanu ihanan host siskon ja sen kautta paljon kavereita, mutta mul on enemmänki toi mitä noi sun vaihtari kaverit on itken et ei oo (paikallisii) kavereit kenenkaa hengaa koulun jälkee ja muutenki vapaa-ajal.. Ja välil tuntee olonsa niin yksinäiseks ku ei oo hyvää luotto kaverii kelle voi jakaa kaiken vaa pitää puskee eteenpäin omin avuin.. Mutta kyllä tää tästä, on aina ihanan lohduttavaa kun joku muukin kertoo että aina kaikki ei oo hyvin, ni ei tunne oloonsa ainooks.
    Tsemppii sulle sinne, kyllä me pärjätään!! :)

    Ps. Rakastan näit sun tekstejäs aina, kirjotat ihanasti :)

    VastaaPoista
  9. Tää kysymys ei liity mitenkään tähän blogitekstiin mutta, kun sulla on toi kuva ja sen alla toi Rotary Exchange Student Usa California niin miten oot vaihtanu ton tekstin fonttia? Oon ihan tuskissani sen kanssa kun en osaa:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. se on tehty paintilla ja pixlrillä! eli oon liittäny muokkausohjelmalla sen tekstiin siihen kuvan alle ennen ku lisäsin sen tänne

      Poista