Syvällistä tekstiä

En oo muutamaan päivään kirjotellu tänne mitään ja en tiiä mistä se johtuu, ehkä se on kaikkien asioiden summa. Ei oo aikaa, mitään kovin erikoista ei oo tapahtunu enkä siksi oo kameraankaan koskenu. Siksipä päätin tulla kirjottamaan vähän syvällisempää tekstiä.

Musta on mahtavaa että monet ihmiset on mun blogin ansiosta päättäny lähtä yrittään vaihtoon ja pyytää multa apua hakemusten täyttämisen kanssa. Mua myös rupee ärsyttään semmoset kommentit että "haluan ainoastaan usaan, miten voin päästä sinne?". Ku mää päätin lähtä vaihtoon, olin varma ettei mun maatoiveet toteudu ja mut laitetaan meksikoon. Päätin silti lähtä, halusin oikeesti lähtä, vaikka mahollisuudet oli heikot päästä niihin maihin mihin tahdoin. Ei se päämäärä, vaan se matka. Olin valmis lähteen opiskeleen ihan uus kieli ja ihan uuteen kulttuuriin, maksoin 400 euroa ja allekirjotin lapun jossa lupaan lähteä vaihtoon vaikka maatoiveet ei toteutuiskaan. Siinä sitte ooteltiin monta kuukautta tietämättömänä mihin sitä lähetään vai lähetäänkö ollenkaan. Mulla nyt oli tuuria matkassa ja se ensimmäinen maatoive toteutu, mutta se ei oo itsestäänselvyys. Tiiän ihmisiä jotka on sinne meksikoon tai brasiliaan joutunu ku ei paikkoja irronnu jenkkeihin tai australiaan, ja siihen täytyy varautua. Mun tuttu lähti Alaskaan. Ite en osaa ees kuvitella minkälaisia sanoja mun suusta ois tullu jos se osavaltio mulle ois tullu, mutta oisin sinne silti lähteny. Ei se päämäärä, vaan se matka. Musta tuntuu että monet kommentoijat kuvittelee että elämä täällä on niin helppoa ja hohdokasta kellonympäri aamusta iltaan. No mulle se melkeinpä on, täällä oon ruvennu arvostamaan asioita ihan eri tavalla ja oon ekaa kertaa ilonen siitä että oon kotosin pikkukaupungista. Jos joku stadin typykkä ois lähteny vaihtoon ja vaikka sijouttunu tänne Salinasiin, niin tää saattais tuntua niin pikkupitäjältä, mutta mulle tää on iso paikka ja joka päivä nään jotain uutta. Musta tuntuu että ens kesänä saatan jopa tykätä Raahesta ja olla ilonen että saan käydä siellä lukion, 200 metin päässä kotoa.

Näin reilun kuukauden jälkeen voin sanoo jos joku miettii vaihtoonlähtemistä, että DO IT. Tää on ollu mun tähänastisen elämäni parasta aikaa mutta samalla myös tosi masentavaa. Esimerkiksi tämä päivä. Edellisenä iltana olin opiskellu myöhään yöhön koska mulla oli historian testi ja olin ihan surkee enkä muistanu mitään. Aamulla olin väsyny, näytin lihavalta ja rumalta, en kerenny tehä lounasta ja kamala, tajusin että mulla on kirjakuulustelu ja se historian testi, mun ois pitäny tehä hakemus sinne Hawaijille lähdöstä alkuviikosta, mun pitää tehä tänään puhe mun rotaryklubille suomesta, iso kasa läksyjä ja mulla on waterpoloharkat taas eikä huvita yhtään mennä ja mun pitää kaiken lisäks kävellä sinne ku emilyllä on peli jossain päin kaliforniaa. Eli toisinsanoen kaikki vastusti eikä mistään asiasta löytyny mitään positiivista. Suomessa oisin aatellu että hei kamu piristy nyt, lähet kohta kaliforniaan toiselle puolelle maapalloa, sulla on ihania kavereita ja välittävä perhe, asiat on hyvin!! Koitin oikeesti, siis ihan oikeesti, siinä tilanteessa miettiä jotain positiivista ja piristävää mutten vaan keksiny. Äiti tsemppas mua facebookissa ja se piristi, äiti sano että oot vahva ja jaksat puskee eteenpäin ja äitihän on aina oikeessa, right? En usko että kukaan voi oikeesti tietää miltä se tuntuu, ku oot tavallaan ihan yksin toisella puolen maailmaa ja kaikki tuntuu paskalta eikä mikään oo hyvin. Se on ehkä epätoivosin tunne ikinä. Tottakai mulla on täällä ystäviä ja host perhe ja klubi, mutta oon tuntenu ne kuukauden. Siinä ajassa ei kovin lujia ihmissuhteita solmita. Mutta ei auta, pitää olla vahva ja näyttää mistä suomalaiset on tehty. Suomalaiset ei luovuta.

Voin sanoa jo nyt, että ei täältä oo tulossa se sama tyttö takas joka tänne lähti. Kuukaudessaki on kerenny tapahtua jo paljon! Musta tuntuu että oon itsenäistyny paljon; en tarvi enää ihmisiä ympärilleni pärjätäkseni, koska täällä oon ollu enemmän yksin ku oon eläessäni ollu ja pärjänny omin avuin vieraassa maassa. Mua ei myöskään enää naurata samanlaiset asiat, ne tuntuu musta enemmänki vastenmielisiltä. Oon alkanu ilmasemaan enemmän mun mielipiteitä - negatiivisia ja poikkeaviakin. Jos joku asia ei miellytä mua niin teen sen selväksi. Myöski täällä oon oppinu olemaan kohtelias ja kehumaan ihmisiä paljon, sanomaan kivoja asioita ja tekemään enemmän asioita ihmisten puolesta. Ja tän kaiken oon oppinu näiltä ihmisiltä. Äsken olin jumissa yhellä collegella koska Emilyllä on peli jossain päin kaliforniaa, mulla ei oo sen vanhempien numeroa eikä ne tiiä että niiden pitää hakea mut. Tekstasin Erichille että lähettää mulle jonku Emilyn kamun numeron jolla ois sen äidin numero, Erich lähetti Emilyn kaverin numeron, mut se ei vastannu mulle. Sit se lähetti Emilyn poikaystävän numeron mutta sillä ei ollu Emilyn äitin numeroa., Erich soitti Emilyn poikaystävän kotipuhelimeen ja puhu sen vanhempien kans ja pyys soittamaan Emilyn äitille ja sit soittamaan takas ja sit ilmotti mulle mitä on tapahtumassa.. Suomessa mut jätettäs oman onneni nojaan. Oon oppinu olemaan kiitollinen, kiittämään paljon ja oikeasti tarkottaen sitä jos joku tekee jotain sun puolesta. Mutta ei huolta, ei musta ihan tylsä tyyppi vielä oo tullu, on mussa vielä jäljellä sitä joka heittää huonoa läppää joka asiasta, sitä joka pilailee muiden kustannuksella leikkimielisesti ja sitä joka rakastaa sarkasmia.

Seuraavaksi lähen tekemään ihan normaalisti läksyt, ihan normaalisti syömään päivällistä mun uuden perheen ja maailman parhaan host siskon kans jep, maanantaina koulun jälkeen hain kamat ja muutin!, ihan normaalisti siivoomaan mun huoneen, ihan normaalisti ostamaan frozen yogurthia eiku hetkinen ei tää oo normaalia raahelaiselle.. ja ihan normaalisti suihkuun paitsi jenkkisuihkut ei oo normaalia nähnykkään ja ihan normaalisti aikasin nukkumaan että jaksan huomenna ihan normaalisti kouluun. Elämä opettaa ja tää jos joku on elämää sekä myös opettavaa aikaa :)