TÄNÄÄN JÄLJELLÄ: kuukausi

Tein tämmösen samanlaisen postauksen viime heinäkuussa, kuukausi ennen lähtöä, jossa kerroin fiiliksiä miltä tuntuu lähtä ja sen sellasta. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen että on mun vuoro tehä uudelleen tällanen, koska mulla on tasan kuukausi siihen että hyppään koneeseen kohti kotia. Multa on kysytty moneen otteeseen että millä fiiliksillä kotiin ja ootko surullinen vai ootko ilonen ja onko ikävä perhettä ja tuleeko sulla erichiä ikävä (no daa) yms yms, joten avataanpa tätä asiaa vähän.

Mulla on jäljellä 31 päivää, 4.5 viikkoa, eli kuukausi. Ku kirjotin tuon postauksen viime vuonna, se kuukausi kirjaimellisesti hurahti mun silmien eessä ja kohta olin jo lentokentällä matkalaukku pakattuna valmiina lähtemään. En osaa ees kuvitella miten nopeesti tää mun viimenen kuukausi täällä hurahtaa, koska mulla on niin paljon tekemistä ja kalenterissa ei oo paljoa tyhjää tilaa. Äiti ja kaverit ja aikalailla kaikki oottaa siellä ihan mielissään ja jos ne vois päättää, niin ottaisin ekan lennon jo tänäiltana kotiin. Niinku saatatte muistaa, musta aiemmin tuntu ihan mahottomalta ajatukselta että mun pitäis joskus muka palata takas suomeen täältä ja monet kyyneleet vuodatin sen takia. Mutta niinku yks tän vuoden tavoitteista on, niin ne mielipiteet muuttuu ajan saatossa, alat arvostamaan erilaisia asioita ja saat uusia näkökantoja asioihin. 

Yks niistä asioista jota oon ruvennu täällä arvostamaan on se, miten paljon meillä on suomessa vapautta. Äiti ei paljon rajota mun elämää laatimalla tiukkoja sääntöjä tai kotiintuloaikoja eikä ristikuulustelut oo välttämättömiä joka kerta ku meen johonki. Mun perään ei soitella kokoaikaa eikä mun tarvi olla tilivelvollinen 24/7. Rakastan olla itsenäinen ja tehä asioita yksin ilman ketään hengittämässä niskaan enkä malta oottaa että pääsen olemaan jälleen vapaa, tekemään omat päätökset ja päättämään omista asioista ja menemään ja tulemaan miten huvittaa! Ja tuohon tulemiseen ja menemiseen miten haluaa; voin pyöräillä tai vaikka kävellä!! En oo jumissa keskellä ei-mitään ja jos haluan johonki niin mun on pakko rukoilla kyytejä, ja kaikki on muutenki niin kaukana. Ehkä tällä on jotain tekemistä sen vapauden ja itsenäisenä olemisen kanssa, ku pääsen ite paikkoihin. Toivon että mulle ois joku vanha vaihtari kertonu tästä ennen lähtöä, koska tää tuli mulle suurena yllätyksenä, ja mulle henkilökohtasesti tää on ollu yks haasteellisimmista asioista, kuinka mulla ei oo ollenkaan vaikutusvaltaa enkä voi päättää omista asioista enää. Tää on siis yksi asia, jonka takia ootan lähtöä kovasti. Välillä on semmonen olo että oon häkissä eikä mua päästettäis pois, ja oon sellanen ihminen että tarvin vapautta, jota suomessa onneksi saan. 

Ei oo myöskään salaisuus että mulla on vaan yks äiti, eikä kukaan muu yllä sen tasolle vaikka kuinka yrittäis, ja se äiti on suomessa. Mulla on myös pikkuveli, joka alottaa eskarin tänä syksynä ja haluan olla siellä läsnä kuromassa kiinni tän vuoden jonka oon menettäny, nähdä ku se oppii lukemaan ja kirjottamaan ja alottaa koulun. Mulla on myös maailman parhaat kaverit, ja ilman niitä en oo kokonainen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta mulla on oikeesti ollu täällä semmonen olo että jotain puuttuu, ku ei oo ollu niitä ihmisiä mun ympärillä jotka ymmärtää mua yhestä sanasta tai vaikka oisin vaan hiljaa, täydentää mun lauseet ja tietää mitä tekisin tietyssä tilanteessa ja tuntee mut läpikotaisin. Mulla on suomessa PALJON ihmisiä ketä rakastan täydestä sydämestäni ja vuosi on pitkä aika - tottakai sitä odottaa jo että pääsee niiden luokse taas.

Mutta niin on mulla ihmisiä täälläkin ketä rakastan täydestä sydämestä. Mulla on ihan älyttömästi kavereita, hieno perhe, host sisko joka on mulle ku oikea sisko, ihana poikaystävä, joukkuekavereita waterpolo ja diving joukkueista, ihmisiä mun rotary klubissa, ja varmuudella voin sanoa että ihmiset on se asia mitä mulla tulee eniten ikävä ja jonka takia lähteminen tulee olemaan niin kamalaa. Tottakai tykkään helposta koulusta ja kaikesta kouluun liittyvästä kouluhengestä, lämpimästä säästä, erilaisista vaatekaupoista ja halvemmista hinnoista, mutta asiat on menny tärkeysjärjestykseen tän vuoden aikana ja ne on aikalailla siellä loppupäässä. Itseasiassa mulla on jo kova ikävä sitä että ei oo kokoajan kesä, vuodenaikoja ja vaihtelua, koska kyllästyn tosi helposti. Ihmiset on se asia joka on tehny mun vuodesta niin unohtumattoman, koska oon tutustunu ihan mahtaviin ihmisiin täällä, jotka tulee olemaan mun ystäviä lopun ikää. Se on se vaikein paikka, koska välimatka on pitkä enkä tiiä millon niitä nään seuraavan kerran. Onko se ensvuonna vai kuuden vuoden päästä? Sitä ku ei kukaan tiiä. Kumpa voisin tuua nää ihmiset mun mukana suomeen.

Oon varma että kylmänä -30 pakkaspäivänä kiroan sitä että miksi ikinä halusin lähtä kalifornian helteestä pois suomeen palelemaan, tai ku meen shoppailelmaan ja aattelen et tää ois puolet halvempi jenkeissä, mutta niinku sanoin, ne ei oo mun tärkeyslistalla enää ensimmäisenä; muut asiat merkitsee mulle enemmän tän vuoden jälkeen, kuten koti, terveys, koulutus, perhe, ystävät, vapaus. Mulla on ollu uskomaton vuosi, joka ei oo vielä ohi, mutta se taika on että se on kirjaimelliseti vaan yhen vuoden, ei yhtään enempää eikä vähempää. Mikään ei kestä loputtomiin eikä kestä tääkään, ja oon fine sen faktan kanssa ainakin tällähetkellä, kysy uudelleen ku oon lentokentällä itku silmässä... Mulla on ollu hauskaa, ja aion pitää hauskaa vielä seuraavat 31 päivää, mutta sitten on mun aika palata kotiin, jonne kuulun. Kuten voitte huomata, fiilikset on ristiriitaset; odottavaiset mutta myös surulliset, ja niin sen kuuluu kai mennäkki.