Don't cry because it is over, smile because it happened

Vuosi sitten kun tänne lähdin, en oottanut oikein mitään. Mulla ei ollut suurempia odotuksia, tottakai mulla oli vähän kuvaa minkälaista elämä jenkeissä ja kaliforniassa vois olla, mutta en luonut suurempia ennakko-odotuksia, joka oli hyvä. Tämä vuosi oli kaikkea mitä odotin, vaikkei mulla ollutkaan paljon niitä odotuksia, mutta samalla se oli yllätyksiä täynnä enkä olis ikinä etukäteen tienny että mun vuosi tulis olemaan sellanen kuin se oli. En etukäteen tiennyt että tuun käymään koko tunneskaalan läpi kymmeneen kertaan ja tuntemaan kaikki ne tunteet kymmenen kertaa voimakkaampina. En oo ikinä aiemmin tuntenut yhtä paljon surua, ikävää, turhautumista, ärsytystä ja muita negatiivia tunteita kuin tänävuonna. Mutta en myös ikinä ennen oo tuntenu niin paljon ylpeyttä, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta kuin tänävuonna. Oon tuntenut itteni maailman yksinnäisimmäksi, musta on tuntunut että kukaan täällä ei välitä musta ja että oon aivan ylimääräinen - en kuulu tänne. Oon itkenyt ikävää ja musta on tuntunut että mun sydän halkeaa kun mulla on niin ikävä mun perhettä ja ystäviä ja Suomea. Oon vihannut tätä paikkaa koko sydämestäni ja paras joululahja jonka oisin voinu saada ois ollu lentoliput kotiin. Oon myös rakastunu amerikkaan ja kaliforniaan ja tästä paikasta on tullu mulle ku toinen koti. Oon tavannut ihmisiä joita ilman en voi ees kuvitella mun elämää enää. Oon ihastunut niin kovasti että jalat on menny nuudeliksi ja rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni. Oon tuntenu itteni rakastetuksi ja välitetyksi. Oon ollut niin ylpeä ittestäni ja kaikesta mitä oon täällä saavuttanut. Oon itkenyt koska en halua lähtä kotiin ja jättää tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Niinku sanoin, oon käyny kaikki tunteet läpi mitä voin vaan kuvitella.
Tulin amerikkaan koska halusin kehittää mun englanninkielen taitoja. Aluksi se oli vaikeaa, ihmiset puhu niin nopeasti että oli vaikeeta ymmärtää mitä ne sanoo, sai kysellä kokoajan että "mitä" eikä vieläkään tajunnu vaikka ne toisti sen jo kolmatta kertaa. Sanakirja oli paras ystävä ku läksyistä en ymmärtäny puoliakaan, joka toinen sana oli ihan uusi. Kaiken käänsin päässäni suomeksi ja toisinpäin. Pikkuhiljaa se helpotti, aloin ymmärtämään paremmin mitä ihmiset sanoo eikä tarvinnut pyytää niitä toistamaan kokoaikaa. Aloin nähdä unia englanniksi - ensin vain yksi lause kerrallaan. Myöhemmin koko uni saattoi olla englanniksi. Jossain vaiheessa aloin ajatella kokopäiväisesti englanniksi, unohdella sanoja suomeksi, verbien taivuttaminen suomeksi alkoi käydä haasteelliseksi, ja kavereille saatoin puhua vahingossa englantia skypessä. Elokuviin ei tarvinnut enää suomalaisia tekstityksiä, eikä englanninkielisiäkään, koska en tarvi teksityksiä enää ollenkaan! Ymmärrän kaiken mitä mulle sanotaan, mulle harvemmin enää tulee tilanteita joissa mulla ei oo mitään hajua mitä ihmiset puhuu, yleensä oon koko ajan ihan kärryillä ja kykeneväinen osallistumaan keskusteluun - olipa se aihe melkeen mikä tahansa. Oon puhunut 30 minuuttia englantia 150 päisen yleisön edessä ilman minkäänlaisia ongelmia. Mun englanninkielen taidot on kehittyneet ihan valtavasti ja oon varma että tästä on paljon hyötyä tulevaisuudessa ja kielitaitoa pidän yllä suomessa luonnollisesti käymällä englanninkielistä lukiota.

Tän vuoden aikana oon kokenut enemmän asioita ku jotku ihmiset kokee niiden koko elämänsä aikana. Oon ihastellu New Yorkin pilvenpiirtäjiä, ja kävelly San Franciscossa Golden Gate -sillalla. Oon uinu kristallin kirkkaassa vedessä Hawaijilla ja pelannu rahapelejä Las Vegasissa kasinolla. Oon pyöriny laitteissa Disneylandissa aamuun asti ja menny surffaamaan jouluaattona. Oon käyny vuoden amerikkalaista koulua, menny limusiinilla tanssiaisiin, kattonu ku homecoming prinsessat kruunataan lavalla, alottanu kaks uutta harrastusta, käyny Miley Cyrusin keikalla, nähny maailmankuulun Yosemiten kansallispuiston ja vesiputoukset, kokenu amerikkalaisen kiitospäivän, laittanu päälle cap & gown ja valmistunu muiden senioreiden mukana valmistujaisseremoniassa. Oon tutustunu ihmisiin, joista on tullu mulle niin läheisiä etten vois kuvitella elämää ilman heitä enää. Oon saanut toisen perheen vaihtareista ja ymmärtänyt miten me ollaan ku yhtä suurta perhettä ja ymmärretään toisia täydellisesti. Oon asunut vuoden host perheessä, aluksi tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa joita en tuntenut ollenkaan, joiden kanssa hiljalleen lähennyttiin ja alettiin tuntemaan toisia paremmin ja tultiin perheeksi. Eläminen host perheessä on ollut välillä tosi haasteellista, mun kohdalla ainakin. Välillä en tiennyt miten päin olla, mitä sanoa tai mitä tehdä miellyttääkseni kaikkia. En oo voinut olla oma itseni, näyttää niitä negatiivisia tunteita tai sanoa mitä ajattelen, mutta niinhän se menee host perheissä suurimmaksi osaksi. Mun perhe on kuitenki täynnä ihania ihmisiä jotka välittää musta ja nautti mun kanssa elämisestä, ja kuvailee mua "täydellisenä mallivaihtarina jota kaikki haluais hostata". Oon oppinu niiltä paljon ja ne on näyttäny mulle amerikkalaista elämäntapaa jota tänne tulin opettelemaan. Elämä on ollut tosi erilaista niiden kanssa mutta ehkä se on vaan hyvä asia. Nyt vuoden lopussa muistan vaan ne hyvät hetket enkä ees mieti niitä muita, ja pakko myöntää että mulla tulee näitä kyllä ikävä. 
Aluksi rakastin amerikkaa ja kaliforniaa. Päiväkirjamerkinnät elokuulta ja syyskuulta sanoo "tää paikka on mahtava, en halua ikinä palata takas suomeen vaan olla täällä ikuisesti!!!". Pikkuhiljaa silmät alkoivat avautumaan kun elämä ei ollut juhlaa päivittäin vaan alkoi tuntumaan jo normaalilta arjelta. Ymmärsin miten hienosti meillä on asiat suomessa eikä ole monia asioita joista valittaa. Pääsin enemmän sisälle kulttuuriin ja ymmärsin miten asiat toimivat - amerikan pisteet laskivat silmissä ja suomen sen kun vaan kohosivat. Ikävöin suomea niin paljon kun aloin ymmärtämään ettei amerikka olekkaan niin mahtava paikka kuin olin aina kuvitellut. Aloin nähdä suomen ihan eri valossa ja ymmärsin niiden asioiden arvon, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiemmin. Aiemmin vihasin suomea ja raahea ja kaikkea niihin liittyvää, enkä nähnyt tulevaisuuttani siellä, mutta nyt tiedän että suomi on se paikka, jossa haluan käydän koulut ja kasvattaa lapseni. Jos kysytään että miten oon muuttunut eniten, luulen että tapa miten nään suomen nykyään on se suurin muutos joka mussa on tapahtunut. Saattaa kuulostaa siltä että vihaan tätä paikkaa, mutta ei se niin ole. Tää paikka on vaan niin erilainen mihin oon tottunut ja missä oon kasvanut, että siihen on ollut totuttelemista. Tää paikka on silti mun toinen koti, jonne jää osa mun sydäntä ja jossa se ikuisesti pysyy, vaikka mihin päin maailmaa matkustaisin. 

Tapasin mun vuoteni aikana maailman mahtavimpia ihmisiä. Oon, tai ehkä musta on tullut, tosi sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, eikä kavereiden hankkiminen missään vaiheessa mun vuotta ollut ongelma. Mun klubiki kerto että oon ollu ihan erilainen ku muut vaihtarit. Yleensä ne on aluksi ujoja ja hiljaisia ja vuoden myötä "avautuu", mutta mää olin jo täysin oma itseni saman tien ku tulin tänne. Mulla on älyttömästi ihmisiä täällä kenestä välitän ja ketkä välittää musta. Vaikka välillä lähti järki amerikan ja sen typerien käytäntöjen ja  sääntöjen ja tapojen kanssa, ne ihmiset oli se syy miksi en lähtenyt kotiin ja jättänyt leikkiä kesken. Jotku mun ystävät täällä on ihan yhtä läheisiä ku mun ystävät suomessa, jotku vielä läheisempiä. Mulla on täällä poikaystävä jota rakastan, joka on ollu mun tukena niin hyvinä ku huonoina hetkinäkin ja aina kun musta on tuntunut että kukaan ei täällä välitä, se on astunut kuvioihin ja muistuttanu että ainaki täällä on yks ihminen joka musta välittää suuresti. Mun rotary klubi on pitänyt musta tosi hyvää huolta ja ollu tukena ja apuna aina kun oon sitä tarvinnut. Oon asunu host perheessä vuoden jotka on avannu teidän kodin ja sydämen mulle ja tarjonnu katon jonka alla asua, joita ilman tää vuosi ei ois ollut mahdollinen. Sillä ei oo väliä meetkö johonkin pieneen tuhannen ihmisen kylään keskelle metsää vai isohkoon kaupunkiin kalifornian rannalle - ne ihmiset on se asia joka tekee siitä sun vuodesta mahtavan ja vaikuttaa siihen eniten. Mulla tulee näitä ihmisiä aivan älytön ikävä, mutta tiiän että ne ei mihinkään katoa mun elämästä, ja moni niistä suunnittelee tosissaan reissua suomeen tulevana kesänä. "Always together, never apart. Maybe in distance but never in heart" 

En muista onko mulla ikinä ennen ollut sellasta tilannetta että voisin taputtaa itseä selkään ja sanoa että "hitsit oon ylpeä itsestäni!!" ja todella tarkottaa sitä, mutta tällä hetkellä mulla on. Tää vuosi on ollut elämäni paras vuosi mutta se on myös ollut elämäni kamalin vuosi. Se ei ollut helppoa koko ajan, mutta tein sen ja selviydyin siitä. Onnistuneesti vieläpä. Oon saanut paljon hyvää palautetta monilta ihmisiltä, oon vienyt positiivista suomikuvaa maailmalle, saanu ihmiset haluamaan matkustaa suomeen ja jopa lähtemään vaihtoon suomeen, inspiroinu ihmisiä mun blogilla ja saanu ne ne haluamaan lähtä vaihtoon, päässyt lehteen haastateltavaksi, mutta ehkä koskettavin hetki oli se, kun annoin mun rotaryklubille mun viimeisen esitelmän mun vuodesta ennen lähtöä ja yksi rotari tuli kertomaan mulle että oon inspiroinut sitä niin paljon, että se aikoo varmistaa että sen poika lähtee isona vaihtoon. Se poika on vielä kaksi vuotias, mutta kun se on isompi niin se haluaa sen lähtevän vaihtoon ja tekevän saman minkä mää oon tehny tänä vuonna. Se oli se hetki ku mielessä taputin itseäni selkään ja tiesin että oon tehnyt jotain oikein.

Tää vuosi oli pitkä, mutta samalla se meni ku hujauksessa silmien edessä - se päivä ku nousin koneeseen kohti New Yorkia tuntuu enemmän viime viikolta kuin viime vuodelta. Nyt siitä kaikesta on kulunut melkein 11 kuukautta ja on mun aika palata takaisin kotiin. Kiitos kaikille mun lukijoille, jotka on siellä ruutujen takana ollut mukana seuraamassa mun vuotta täällä Yhdysvalloissa, tsemppaamassa tiukkoina paikkoina ja lohduttamassa huonoina hetkinä. Kiitos myös niille jotka ei uskonut muhun vuosi sitten että voisin selviytyä tästä kunnialla vaan luovuttaisin heti alkuun, koska saitte mut jaksamaan entistä paremmin. Kun yksi ovi sulkeaa, niin toinen aukeaa, ja nyt on mun aika sulkea tämä ovi mun perässä.