krooninen koti-ikävä

Heippa kaikki. Mulla on luonnoksissa postaus, joka sisältää positiivisia asioita, jotka on saanu mut hyvälle tuulelle vaikka onki ollu vaikeaa. Nyt kuitenki on pakko kirjottaa niistä ei-niin-positiivista asioista. Lupaan että seuraava postaus ei oo negatiivinen eikä surullinen. Mutta tällähetkellä en saa väännettyä ilosta ja positiivista postausta.

Nyt voin ekaa kertaa sanoa että mulla on koti-ikävä. Tää ei oo sellanen koti-ikävä mitä kuvittelin ennen ku lähin. Kuvittelin, että se koti-ikävä on semmonen niinku mulla oli ku menin ala-asteella kaverille yöksi ja ku mentiin nukkuun niin tuli ikävä äitiä ja sitte piti itkeä paljon ja ehkä äitin tulla hakemaan mun kotiin. Luulin, että tuun potemaan semmosta koti-ikävää ja kauhulla ootin, koska nyt äiti ei voikkaan tulla mua hakemaan. Olin kuitenki väärässä, tää on täysin erilaista ikävää, en tiiä onko se pahempaa vai parempaa. Yks kunnon koti-ikävä ja itkukohtaus joka menee pois, vai kokoajan taustalla oleva mieltä painava kaipaus ja ikävä.

Laitan kaiken joulun syyksi. En ihan kaikkea kuitenkaan, koska silläki on vaikutusta asiaan että nyt on neljän kuukauden rajapyykki saavutettu. Oon aina ollu jouluihminen. Enää en oo niin innoissani lähössä huvipuistoon mitä pienempänä tai oota mun synttäreitä yhtä innolla mutta joulua ootan just samalla tavalla ku aiemmin. Ehkä en enää herää kuudelta aamulla repimään paketteja auki mutta melkein. Joulu on myös aina ollu perhejuhla. Ollaan aina oman perheen kans käyty pihasaunassa aamusaunassa, lilluttu kylpytynnyrissä, avattu parit paketit aamulla, syöty pipareita ja paljon fazerin joulusuklaata, lähetty "mummulaan" johon on tullu noin 20 muuta ihmistä, ruokaa on ollu paljon ja joulupukki on tullu tasan 17:30 tuomaan lahjat. Ollaan oltu tärkeiden ihmisten kans ja nautittu siitä joulusta ja sen tunnelmasta. Pimeydestä, ruuasta, lomasta, valoista ja siitä jännityksestä. Koulussa on ollu joulujuhla ja aina oon siellä soittanu pianoa tai laulanu. Raahen naisvoimistelijoiden joulunäytöksessä oon ollu lukemattomia kertoja, joko esiintyjänä tai valmentana. En oo ennen tajunnu miten iso asia joulu oikeesti on ja miten paljon se mulle merkkaa, en oo ikinä ennen ees aatellu sitä! Mutta nyt ku en pääsekkään tekemään sitä mitä joka vuosi teen, se ottaa koville.

Yleensä vaihtareille lomat on kuulemma vaikein paikka. En tiiä mitä lomia se kaikenkaikkiaan tarkottaa, mutta ehdottomasti ainaki joululomaa. Ja varsinki joulua. Musta tuntuu aivan älyttömän musertavan pahalta aatella ees joulua. En oota sitä ollenkaan, siis en ollenkaan. Jos saisin skipata sen, niin ehdottomasti sen tekisin. Mikä on joulu ilman lunta, joulupukkia, lahjoja ja omaa perhettä. Mikä on joulu auringonpaisteessa, kuusen alla ehkä  yks paketti mulle, ei joulupukkia, ympärillä ihmiset jotka oot tuntenu 4kk ja jouluaatto on vielä 25 päivä joukuuta. No sehän on tietenkin erilainen joulu ja erilaisia asioitahan mää oon tänne tullu tekemään, tiedetään. Mutta silti se saa mut tällä hetkellä ihan äärettömän surulliseksi.

Tällähetkellä musta tuntuu ihan kamalalta aatella että vasta puolen vuoden päästä nään mun perheen, nään mun kaverit, pääsen harrastaan mun harrastuksia, pääsen mun omaan kotiin. Ennen ku vanhat vaihtarit tulee kertomaan miten siivillä aika menee ja ennen ku huomaatkaan niin on jo aika lähtä etkä haluais ees lähtä enää kotiin. Tiiän ton kaiken ja ootan oikein innolla että tuo aika alkaa ku nautin täällä olosta enemmän ku kotisuomesta, mutta totuus on vaan että tällähetkellä on se aika ku oisin valmis vaan buukkaamaan lentoliput ja lähtemään kotiin. En oo sitä tietenkään tekemässä, mutta kotiin meneminen kuulostais just nyt paremmalta ku hyvältä.

Oon just puhunu mun tän vuotisten vaihtarikavereiden kans ja niillä on aika sama tilanne. Aamusin ku herää niin tekis mieli vaan jäädä peiton alle eikä nousta ollenkaan uuteen päivään. Ei oo kokoaika semmonen masennus tai suru päällä, vaan vähän alakulosempi olo eikä yleisfiilis oo niin korkealla. Taustalla on kokoajan kaipuu kotiin, kurkkuun tulee pala jos joku hyvä ystävä laittaa viestiä heikolla hetkellä ja jotku biisit saa silmät kostumaan ku tulee koti ja kaverit ja muistot mieleen. Myös kavereiden blogeja on hankala lukea. Me kaikki nautitaan täällä olosta paljon paljon paljon, mutta niinku mun kaveri sano että ei sillä etteikö se viihtyis täällä mut se vaan rakastaa sen perhettä ja kavereita kotona liikaa. Kuhan vaan päästäis joulusta nopeesti ja hengissä yli niin pitäs tunne-elämäki rauhottua. Luotan ja uskon siihen vahvasti. Noin 200 päivää enää, pian nähdään :-)

Oon vaan tajunnu miten hyvin mulla on asiat kotona ja miten paljon mulla on asioita mistä iloita.