Oon saanu tsäänssin mikä pitää käyttää, tää on oikeesti vielä siistimpää ku miltä näyttää

Muistan sen hetken ku istuin raahen hovin aulassa stressaantuneena ja jännittyneenä oottamassa mun haastattelua. Muistan sen ku kuulin huonoja uutisia ja olin ihan varma, etten tuu valituksi. Muistan sen ku sain matikantunnille tekstarin että mut on hyväksytty ainoana. Muistan ku itkin elämäni ekaa kertaa oikeesti onnesta koulun käytävällä. Muistan ku sain tammikuussa tiedon että pääsen usaan. Muistan ku meillä oli yhteinen koulutus lahdessa ja mun matkakuume kasvo. Muistan ku tutustuin millan kanssa sillon ja meistä tuli ihan erottamattomat. Muistan ku viime keväänä en tehny muutaku laskin päiviä lähtöön ja luin vaihtariblogeja jenkeistä joka päivä, enkä voinu keskittyä mihinkään. Muistan ku sain tiedot Californiasta enkä voinu uskoa mitään niistä todeksi. Nyt tuosta kaikesta on kulunu monta kuukautta ja nyt oon matkalaukku pakattuna valmiina lähtöön.

Täällä sitä ollaan, valmiina alottamaan elämäni seikkailu. Ja jos joku nyt kysyy että "miltä tuntuu, jännittääkö??" niin lyön sitä naamaan. Ei vaan oikeesti, oon kuullu tuota samaa kysymystä viimeset kaks kuukautta joka kerta ku joku hyvänpäiväntuttu juttelee mun kanssa. Joka kerta oon vastannu että ei jännitä että en mää tätä oikein vielä itekkään tajua, mutta viimepäivinä se on läsähtäny päin kasvoja aika lujaa ja kyllä sitä jännittääki ihan kohtalaisen paljon. Se jännitys ei oo semmosta apuamitäjostapahtuuniintainäin -jännitystä vaan sellasta kivaa kutkuttelevaa tunnetta  mahanpohjassa että moikka vaan kaikki, asun kohta kaliforniassa!! Eli tervettä jännitystä joka on aina mukana ku matkustat ulkomaille etkä tiiä mikä siellä vastassa odottaa. Ja ei, mua ei pelota.

Nyt on kaikki valmiina, ihmiset hyvästelty ja kaikki pakattu. Kohta meen suihkun kautta nukkumaan (jos saan edes unta...) ja parin tunnin päästä ylös ja aamuyöllä kohti lentokenttää ja suuntana onki mikäpä muukaan ku New York! Ei enää kauaa niin suomi on takanapäin ja mä lähenen kilometri kilometriltä yhdysvaltoja, joka on nykyään mun koti. Enää hetki ja oon yksin noin 9 000 kilometrin päässä niista samoista maisemista, ihmisistä ja pikku piireistä, joista haluan mahdollisimman kauas.  Tää hetki ja tunne on ihan sanoinkuvaamaton, ei tätä voi selittää jos tätä ei itse koe! Lyhyesti; aivan kreisihullua mutta aivan parasta. Vaikka tää on vaatinu paljon eikä oo ollu helppoa, niin tällähetkellä oon varmaan onnellisempi ku ikinä ennen oon ollu! Seuraavan kerran kuulette musta rapakon toiselta puolelta. Se on menoa nyt.
Nyt jos joskus, toivottakaa mulle onnea!!

New York City & California, I am ready for you!

rakkaat tuli vielä sanomaan viimeset heipat

 
ps: instagramista nimim. @juliaksi voi seurailla mun meininkiä new yorkin vilinässä koska tänne en pääse päivittelemään muutamaan päivään!